Metsäkanalinnut ja metsätalous

Metsäkanalintujen kannalta avohakkuut ja voimakkaat maanmuokkausmenetelmät ovat vahingollisia. Mustikka on erityisesti kanalinnuille kenttäkerroksen tärkein kasvi. Kanalintupoikueet hyötyvät yhtenäisestä mustikkavarvustosta, josta ne syövät ensimmäisten elinviikkojensa aikana toukkia ja muita pikkueläimiä sekä mustikan kukkia ja lehtiä. Mustikkaa voidaan suosia harventamalla metsä riittävän valoisaksi ja jättämällä isoja säästöpuukohteita runsasvarpuisille alueille. Mustikan varvusto tuhoutuu voimakkaassa maanmuokkauksessa, eikä se myöskään kestä avohakkuun jälkeen tulevaa auringonpaahdetta. Kantojen repiminen maasta katkoo mustikan maavarsia, joiden avulla se pääasiassa leviää. Maanmuokkausmenetelmistä tulisi suosia joko laikku- tai kääntömätästystä, jotka eivät riko liiaksi maanpintaa. Parhaiten mustikan menestymistä saadaan tuettua kasvattamalla metsää eri-ikäisrakenteisena, jolloin maanmuokkaus tai paahteisuus ei haittaa mustikan varvustoa.

Metso

Metso on elinolosuhteiltaan vaativin metsäkanalinnuista ja sitä voidaan pitää ns. Indikaattorilajina, jonka tarpeista huolehtiminen takaa usein myös muiden riistalajien viihtyvyyden. Riistakolmiolaskentojen perusteella metson kanta romahti 1960-luvun tasosta noin 70 %:a 1990-luvulle tultaessa. Kannan taantuman pääsyynä pidetään yhtenäisten metsäalueiden pirstoutumista tehometsätalouden takia, mutta myös metsästyksellä on todennäköisesti ollut osansa kannan pienenemisessä. 1990-luvulta lähtien metson kanta on pysynyt vakaana. Soiden ja metsien ennallistamisen ja riistan huomioivan metsätalouden seurauksen metson elinympäristöt ovat taas muuttumassa parempaan suuntaan.

Metson elinympäristö on laaja, usein jopa satoja hehtaareja, joten sen huomioivassa metsänkäsittelyssä tulisi tehdä yhteistyötä yli tilarajojen, koska elinympäristöksi soveltuvien metsiköiden tulee kytkeytyä toisiinsa. Metsokukot oleskelevat yleensä tiheikköjen reuna-alueilla, joista on hyvät ja avoimet pakenemismahdollisuudet.

Talvella metson pääasiallinen ravinto tulee männystä, jonka neulasia se hakoo. Kuusi on metsolle tärkeä suojapuu, joten sekä mäntyä että kuusta tulisi olla metson elinalueella riittävästi. Myös haapaa olisi hyvä olla metson elinalueella, koska kesäisin metso ruokailee usein haavassa. Puuston tulee olla metsolle riittävän harvaa ja vanhaa; metso asuttaa yli 30-vuotiaita metsiä.

Metson soidinpaikoista suurin osa on harvennusmetsissä. Soidinpaikoilla suositellaan kasvatusajan pidentämistä, mutta tällä on vaikutusta metsän tuottoon. Soidinpaikkojen käsittely tulisi tehdä siten, että puuston kuva muuttuisi maltillisesti. Uudistaminen olisi hyvä toteuttaa pienaukkohakkuina tai kapeina juotteina, joiden väliin jää vielä soidinpaikaksi kelpaavia kuvioita. Soidinpaikoiksi jätettäville alueille jätetään suojaa antavia alikasvoskuusia, riistatiheikköjä ja vaihtelevasti sekä puustoista että avointa tilaa. Seuraava kaista uudistetaan vasta, kun aiemmin tehty kaista on ehtinyt ensiharvennusikään.

Teeri

Teeren reviiri on keskimäärin useita kymmeniä hehtaareja, joten senkin elinolosuhteiden huomioisessa olisi hyvä tehdä yhteistyötä eri maanomistajien kesken. Teeren soitimet sijaitsevat usein avosoilla, mutta niiden puutteessa teeren soitimia on myös avoimilla paikoilla, kuten järvien jäillä. Teeret liikkuvat talvisin pääosin parvissa ja ne tarvitsevat ruokailupaikaltaan hyvän näköyhteyden kaikkialle välttääkseen esim. kanahaukan saalistusyritykset. Tästä syystä teeret ovat usein ruokailemassa metsänreunojen koivuryhmissä tai metsän sisällä vallitsevaa latvuskerrosta korkeammalla olevissa latvuksissa. Teeret suosivat ruokailupaikkoina yli kahdeksan metrisiä koivuja, joita tulisi olla vähintään 200 hehtaarilla. Talvella koivujen urvut ovat teeren pääravintoa, mutta tämän lisäksi ne syövät myös männyn neulasia. Keväisin ravinto vaihtuu mahdollisuuksien mukaan soiden tupasvillan kukintoihin.

Kesäaikaan teeret elävät rämeillä, kangaskorvissa ja korpien reunamilla, mutta marjojen kypsyttyä ne siirtyvät kuivemmille alueille. Mustikanvarvuston runsaus vaikuttaakin positiivisesti teeripoikueiden selviytymiseen ja varvuston säilymiseen onkin kiinnitettävä huomiota metsänhoidossa. Muuten teeren vaatimukset elinympäristön suhteen ovat melko väljät: puuston optimaalinen valtakorkeus on noin 11-15 metriä ja latvuspeittävyyden osuus 40-60 %; poikueet suosivat metsien reunavyöhykkeitä, joissa on alikasvoksena kuusta ja runsaasti mustikanvarvustoa, hakkuuaukeilla teeripoikueet eivät viihdy. Aikuiset teeret suosivat nuoria metsiä ja niiden puoliavoimia reunavyöhykkeitä sekä taimikoita.

Pyy

Pyy viihtyy rantalepikoissa ja runsain kanta onkin Järvi-Suomessa. Pyy viihtyy teertä ja metsoa huomattavasti tiheämmässä maastossa. Pyyn suosimissa metsissä latvuston peittävyys voikin olla 60-80 %. Puulajeilta pyy suosii 20-50 vuoden ikäisiä kuusikoita ja eri-ikäisrakenteisia kuusikoita, joissa molemmissa tulisi olla myös runsaasti lehtipuustoa. Tärkeintä talviravintoa pyylle ovat Etelä- ja Keski-Suomessa lepän urvut, kun taas pohjoisessa talviravintona ovat koivun urvut.

Pienaukkohakkuut luovat pyylle hyvät elinolosuhteet metsän sisällä, koska metsän suoja on riittävän lähellä, mutta aukot tarjoavat monipuolista ravintoa keväästä syksyyn. Mustikanvarvuston tulisi olla runsasta ja pyy suosiikin hyvätuottoisia kankaita elinympäristönään. Metsän pirstoutuminen voi olla pyylle vahingollista, koska se ei mielellään ylitä suuria aukkoja. Metsien uudistusalat ovat kuitenkin Suomessa suhteellisen pieniä, joten pirstoutuminen ei todennäköisesti ole pyylle suuri ongelma.

Kuvan lähde: http://i2.wp.com/metsalle.fi/wp-content/uploads/2015/03/7169888957_027927b0ba_o.jpg

Lähteet:

Vastaa